keskiviikko 31. elokuuta 2016

Elokuussa lukemani kirjat

Luin tässä kuussa kaksi kirjaa, joista toinen oli ulkomaalaisen kirjailijan teos ja toinen suomalaisen. Aloitin lukemisen tästä teoksesta:
Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
Afganistan vuonna 1952: Abdullah ja hänen pikkusiskonsa Pari asuvat isänsä ja äitipuolensa kanssa pienessä Shadbaghin kylässä. Elämä on karua ja kovaa, mutta sisaruksilla on toisensa. Joka yö he nukkuvat vierekkäin päät yhdessä, raajat toisiinsa kietoutuneina. Abdullah on Parille enemmänkin kasvattaja kuin veli ja on valmis tekemään siskonsa vuoksi mitä tahansa.

Eräänä päivänä sisarukset matkaavat isänsä kanssa aavikon halki Kabuliin. Kumpikaan ei voi aavistaa, että heidän yhteinen aikansa päättyy pian. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Minun on sanottava, että petyin tähän Hosseinin kolmanteen kirjaan. Kahden loistavan teoksen – Leijapojan ja Tuhannen loistavan auringon – jälkeen tämä tuntui jotenkin lattealta. Lisäksi kirjassa oli niin paljon henkilöitä, että jossain vaiheessa menin niistä ihan sekaisin. Ei tämä teos huono ole; minusta se vain ei yllä kahden edeltäjänsä tasolle. 3/5

Hosseinin teoksen luettuani tartuin suomenkieliseen dekkariin:
Seppo Jokinen: Hervantalainen
Tamperelaismies pahoinpidellään vappuaattona asuntonsa eteisessä. Tekijäksi epäillään miehen ryyppykaveria, joka ei muista tapahtuneesta mitään. Hän kuitenkin tunnustaa tosiasioiden edessä syyllisyytensä. Juttu näyttää ratkaistulta ja tekijä vangitaan.

Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Komisario Koskinen kutsutaan juhannusaattona töihin. Rikosylikonstaapeli Pekki on keksinyt kahdesta ratkaisemattomasta jutusta samoja piirteitä kuin vappuaaton tapauksesta. Tapahtuu vielä neljäskin veriteko, mikä viimeistään kertoo, että liikkeellä on oikeuden omaan käsiinsä ottanut kostaja.

Tutkijaryhmän paineet kasvavat. Tekijästä ei ole tietoa – vain vahva aavistus siitä, että hän on hervantalainen. Painetta ei myöskään helpota poliisia kohtaan yllättäen esitetty syytös, jota vastaan on vaikea puolustautua. Samaan aikaan heitä työllistää dementoituneen vanhuksen katoaminen, joka sekään ei lopulta osoittaudu rutiinitapaukseksi.

Hervantalainen on tuttua Koskista. Kirjasta ei kuitenkaan tullut suosikkiani. Se nimittäin tuntui ajoittain niin tylsältä, että aioin jo jättää sen kesken. Kuten monesti aiemminkin tämän kirjasarjan kohdalla teoksessa alkoi tapahtua vasta ihan loppumetreillä. Yllättävin juonenkäänne koskee poliisilaitosta ja siihen liittyvää tarinaa. Enempää en halua enkä aio paljastaa! ;) 3/5

(Tämä on ajastettu.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :)