maanantai 29. helmikuuta 2016

Helmikuussa lukemani kirjat

Tämä kuukausi on siitä harvinainen, että tänä vuonna helmikuussa on 29 päivää. Harvinaista ei kuitenkaan ole se, että tänään on taas aika esitellä tässä kuussa lukemani kirjat. Niitä tuli luettua tällä kertaa kolme.

Ensimmäisenä tartuin Chelsea Cainin kirjaan:
Chelsea Cain: Suoraan sydämeen
Gretchen Lowell on häikäisevä kaunotar – ja 200 ihmisen hyytävä teloittaja. Hänen julmuutensa ja kauneutensa eivät ole kärsineet lainkaan siitä, että hän on viime aikoina viettänyt aikaansa vankilassa. Etsivä Archie Sheridanilla, jota Gretchen on pitänyt vankinaan,  on outo side tappajaan eikä naisella ole aikomustakaan päästää häntä otteestaan.

Archie, joka on lähellä fyysistä ja psyykkistä romahdustilaa, saa tutkittavakseen puistosta löytyneen kuolleen naisen tapauksen. Murhalla näyttää olevan yhteys senaattoriin, josta toimittaja Susan Ward on ollut tekemessä juttua. Archie ja Susan yhdistävät voimansa ja alkavat selvittää rikoksen taustoja. Gretchenillä on kuitenkin Archien varalle muita suunnitelmia, jotka on myös päättänyt toteuttaa.

Chelsea Cain on maannaistensa Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin tapaan yksi lempikirjailijoistani. Cainin luomaa Gretcheniä, joka on myös lääkäri, on kuvailtu naispuoliseksi Hannibal Lecteriksi – sillä erolla, että nainen ei syö uhrejaan.

Suoraan sydämeen on itsenäinen jatko-osa sarjaan, jonka aloitti vuonna 2007 Sydänverellä-niminen kirja. Vaikka lukisi Suoraan sydämeen ennen Sydänverellä-kirjaa, pääsee hyvin perille juonesta sekä sarjamurhaaja-Gretchenin ja poliisi-Archien sairaasta viha-rakkaussuhteesta.

Tämä kirja oli niin mukaansatempaava, etten malttanut laskea sitä käsistäni. Puistosta löytyneen naisen murhaaja oli ainakin itselleni yllätys. Omistan sarjasta myös kolmannen osan, joka on viimeinen suomennettu kirja tästä sarjasta. Tartun siihenkin varmasti jossain vaiheessa! 5/5

Cainin kirjasta toivuttuani tartuin erityyliseen dekkariin:
Johan Theorin: Hämärän hetki
Jens-niminen pikkupoika katoaa 1970-luvun alussa Pohjois-Öölannissa jälkiä jättämättä. Poliisi, perhe ja vapaaehtoiset tekevät viikkoja turhaa työtä – poikaa ei löydy. Jensin äiti Julia saa 20 vuotta myöhemmin puhelinsoiton isältään, eläköityneeltä merikapteenilta Gerlof Davidssonilta. On löytynyt uusi johtolanka, jonka avulla olisi mahdollista selvittää, mitä Jensille tapahtui.

Julia tempautuu mukaan isänsä tutkimuksiin ja kuulee vasta nyt erikoislaatuisesta Nils Kantista, joka kauan sitten kylvi pelkoa saarella. Kant on kuollut kauan sitten. Silti kerrotaan, että mies silloin tällöin vaeltelee Öölannin nummilla – hämärän hetkellä.

En tiedä, mikä taito ruotsalaisilla on kirjoittaa dekkareita, mutta jokin se on! Tämän kirjan myötä Johan Theorin nousi yhdeksi lempikirjailijoistani, joten aion varmasti lukea hänen muutkin kirjansa.

Kirja ei oikeastaan ole missään vaiheessa kovinkaan pelottava – jännittävä ja mielenkiintoinen kylläkin. Järisyttävimmät hetket koin, kun kerrottiin Nils Kantin seikkailuista Karibianmeren satamakaupungeissa. Loppuratkaisu oli minulle todellinen yllätys. 4/5

Theorinin jälkeen siirryin tositarinan pariin:
Sabine Kuegler: Paluu viidakkoon
Viidakkolapsi-kirjassaan saksalainen Sabine Kuegler kertoi kiehtovasta lapsuudestaan Länsi-Papuan viidakossa. Paluu viidakkoon jatkaa tarinaa. Siinä aikuistunut Sabine päättää toteuttaa haaveensa paluusta kasvuympäristöönsä fayu-kansan pariin.

Sabine huomaa monen asian muuttuneen kulttuuriltaan kivikautisessa fayu-yhteisössä. Nuori Adia on ensimmäinen fayu-nainen, joka on valinnut miehensä. Naiset ovat nousseet yhteisön rauhanrakentajiksi ja heidän arvovaltansa on kasvanut.

Fayujen tulevaisuus on kuitenkin uhattu. Indonesian hallinto tavoittelee Länsi-Papuan alkuperäiskansojen asuttamia alueita ja vaientaa vastahakoiset raakalaismaisesti. Sabine ryhtyy taisteluun ja asettaa samalla henkensä vaaraan.

Olen lukenut Viidakkolapsi-kirjan 10 vuotta sitten. Jostain syystä minulle oli jäänyt pimentoon, että se on saanut jatkoa Paluu viidakkoon -kirjan merkeissä. Kun törmäsin tähän kirjaan kirjastossa, minun oli pakko tarttua siihen!

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin mielestäni loppusanat olisi voinut jättää pois. Hieman yli 300-sivuisessa teoksessa oli paljon sekä mustavalko- että värikuvia, mikä oli mielenkiintoinen lisä.

Kirjaa lukiessani tunsin samanaikaisesti onnellisuutta siitä, että olen syntynyt turvallisessa Suomessa  ja säälin länsipapualaisia, koska he elävät köyhyydessä kiistojen alaisena. 4/5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! :)